Hetken harkitsin tuossa erään 9-vuotiaan kissan ottamista laumaan. Harkitsin pari päivää, oli niin suloinen tapaus, punainen turkki, kuusi varvasta ja töpöhäntä joka oli kippuralla päästä. Sitten sattui niin, kuten viime aikoina on välillä sattunut, että Leevi tuli tähän näppisen eteen ja aikansa huristuaan ja puskettuaan pötkähti ensin kyljelleen ja sitten silittäessä kiepsahti selälleen. Luottamus ja sillä lailla. Sitä on tässä rakennettu hipihiljaa ja vaikka välillä on ollut lieviä erimielisyyksiä, niin ne ei ole vesittäneet asiaa. Leevi-parka joutui sitten pusuhyökkäyksen kohteeksi kun vannoin ja vakuutin sille, että en uutta (ainakaan aikuista) kissaa ota tähän sotkemaan kuvioita ja aiheuttamaan turhaa stressiä rakkaille. Sen jälkeen ei ole tarvinnut huokailla sen suloisen kissan perään yhtään.

Höpsähtelen päivittäin näihin kissoihin. Rakastan Leevin tiivistä, vakavaa tuijotusta silmiin, kun se yrittää saada mut tajuamaan, että on nälkäkuoleman partaalla. Rakastan kun se välillä unohtaa arvokkuutensa ja alkaa reuhaamaan yksinään. Rakastan kun se on vähän hömelö ja kömpelö. Rakastan Lillin tapaa seurata aina vessaan ja kuinka se siellä hurisee, värisyttelee häntäänsä ja liippailee meikäläisen jalkoja niin, että on horjahtaa kun pääsee ohi. Rakastan sitä, kun se haluaa ehdottomasti saman peiton alle ja menee kerälle ihoa vasten. Rakastan sitä kun se kurahtelee kovasti ja tuo pallon suussaan, että heitä tätä, leikitään!

Itkettää jo nyt ajatuskin siitä, että jonain päivänä näitä ei enää ole. Yritän tarjota niille parhaita mahdollisia kissanpäiviä hamaan loppuun saakka. Joskus tuntuu, ettei kaikkeen pysty vastaamaan kun ei ymmärrä mitä ne haluaa, mutta luulen, että niillä on aika hyvä olla kuitenkin.